maanantai 15. joulukuuta 2014

Hyvästit rakkaudelle



Maailma tuntuu murentuneen mun elämäni onnellisimmasta ajasta mun elämäni kurjimpaan aikaan. Mun oli nimittäin pakko tehdä ehkä mun elämäni vaikein päätös ja antaa Ismetin mennä. Se rakastaa toista ihmistä enkä mä halua olla sen tai kenenkään muun onnen esteenä. Eikö olisi kauheata, jos pitäisi elää koko loppu elämä harteillaan taakka siitä, että on vienyt toiselta onnen?

Vaikka ihan samanhan Ismet ja Suna tekee mulle – mä rakastan Ismetiä ja olin sen kanssa onnellinen. Ja se päätti rakastaa toista. Suna vei sen multa. Mutta voiko sitä rakkauden kohdetta edes järjellä valita? Tai miksi pitäisi? Eikö Ismetillä ole oikeus aidosti rakastaa ja saada vastarakkautta ihan samalla tavalla kuin mulla? Miksi vain mun onneni pitäisi olla tärkeintä, jos se satuttaa toista? Toisaalta miksi muhun pitäisi sattua toisten onnen takia? Näkisipä Ismet nimittäin, kuinka kipeää tää tilanne tekee mulle...

Nää kuvat on mun ja Ismetin Istanbulin reissulta. Silloin me oltiin vielä onnellisia ja rakastuneita. Meillä oli koko yhteinen elämä edessä ja katsottiin yhdessä onnellisina eteenpäin. Jännä miten nopeasti tilanteet voi muuttua.


Ismet sanoo kyllä, että me voidaan vielä olla ystäviä, mutta mä en tiedä pystynkö mä siihen. Mä itse kerroin aiemmin täällä blogissa, että haluan olla ystävieni puolesta oikeasti onnellinen enkä mä voi tehdä sitä Ismetin kanssa. Ja olisi muutenkin outoa mennä vaikka katsomaan sitä Turkkiin, koska Suna on siellä enkä mä tiedä olisko Ismetin enää soveliasta hengailla mun kanssa kaksin, kun se seurustelee Sunan kanssa. Oon siis päättänyt, että mä jätän Ismetille hyvästit ja lopullisesti. En aio yrittää väkisin pitää yllä mitään ystävyyttä, koska tiedän, etten pysty siihen – tää kuvio tulee satuttamaan jossain vaiheessa jotakin meistä pahasti ja mä pelkään, että se joku tulen olemaan minä.


Uskotteko te siihen sanontaan, että jos jotain rakastaa, se pitää päästää menemään. Että jos se tulee takaisin se on sun oma lopun elämää, mutta jos ei, se ei ollut sen arvoinen alun perinkään. Mä uskon ja se ajatus tekee tästä ehkä jollain tavalla helpompaa. Jos mut ja Ismet on todella tarkoitettu yhteen, niin kyllä kohtalo meidät joskus vielä toisillemme tuo. Mutta mä en halua elää elämääni koko ajan odottaen, joten annan sen mennä ja jatkan eteenpäin niin kuin sitä ei olis ollutkaan.

Vaikeinta tästä kaikesta tekee se, etten kuitenkaan haluaisi unohtaa niitä mun ja Ismetin ihania hetkiä, mutta toisaalta en haluaisi ajatella sitä sekuntiakaan enää koskaan. En kuitenkaan voi olla ajattelematta ja se on hirveää! Kai tää helpottaa ajan kanssa ja sitten, kun saan muuta ajateltavaa. Siinä mielessä helpotus, että asutaan eri maissa niin ei tartte joka paikassa törmätä toiseen. Näin on helpompi jatkaa eteenpäin.

Miten te ootte selvinneet eroista? Onko helpompaa vaan unohtaa kokonaan vai olla vielä kavereita? Kuinka pian tää kurja olo helpottaa? Musta tuntuu kuin puolet mun sydämestä olis revitty pois... :(

tiistai 9. joulukuuta 2014

Ajatuksia avioliitosta



Mitä mieltä te ootte avioliitosta? Tai mitä se teille tarkoittaa? Mä oon miettinyt sitä sattuneista syistä tosi paljon viime aikoina. Mun isän mielestä avioliitto solmitaan puhtaasti järjellisistä syistä. Siksi, että puoliso on sopiva ylläpitämään suvun mainetta tai pönkittämään bisnessuhteita. Mun mielestä toi on aika kylmä tapa ajatella ja siinä sen avioliiton pohjalla on kaikki muut – kukaan ei mieti miltä niistä naimisiin menevistä tuntuu. Että rakastaako ne toisiaan tai tykkääkö ylipäätään yhtään toisistaan. Meillä on Ismetin kanssa onneksi siinä mielessä ihan hyvä tilanne, että kuitenkin rakastetaan toisiamme ja kaikki muu siinä ohella on vaan plussaa.

Tai mitä mä oikein höpötän...herätys todellisuuteen Anni!! Mä rakastan Ismetiä enemmän kuin mitään, mutta se on rakastunut toiseen. Nyt se on sanottu ääneen ja voin kertoa, että ei tunnu kovin hohdokkaalta. Silti se on valmis menemään mun kanssa naimisiin, koska mä sovin sen suvun mielestä paremmin imagoon verrattuna siihen paikalliseen tyttöön. Sen tytön nimi on Suna ja se on tosi kaunis. Ja Ismetin mukaan vielä tosi mukavakin ja ihana tietysti. Ismet tapasi sen vasta sen jälkeen, kun mä olin lähtenyt Turkista ja se ajatteli, että se vaan alistuu kohtaloonsa ja menee mun kanssa naimisiin. Mä en todellakaan halua, että joku menee mun kanssa naimisiin pakosta!


Aluksi mä olin tosi vihainen, mutta sit mä aloin miettiä tätä asiaa Ismetin näkökulmasta. Sillä on hirveät paineet tehdä niin kuin muiden mielestä on paras, vaikka sen sydän sanoo toista. Entä jos tilanne olisi toisin päin? Että mä olisin rakastunut vaikka johonkin suomalaiseen poikaan, mutta mun olisi silti pakko mennä Ismetin kanssa naimisiin, vaikka mun sydän kuuluisi toiselle? Ei se olisi reilua! Ei edes, vaikka Ismet rakastaisi mua enemmän kuin mitään. Jos aikoo mennä naimisiin, niin pitää kyllä molempien olla samalla aaltopituudella asian suhteen... 

Mun mielestä oikeastaan ainut oikea ja hyvä syy mennä naimisiin onkin rakkaus. Huonoja syitä sitten riittääkin: velvollisuus, bisnes, pelko toisen menettämisestä...Naimisiin mennessä kuitenkin sitoudutaan toiseen loppuelämäksi ja miksi se pitäisi tehdä esimerkiksi siitä syystä, että pelkää menettävänsä toisen? Tai sen takia, että poika- tai tyttöystävä on suvun mielestä täydellinen tapaus, mutta itse ei tunne samoin? Se syy kuitenkin tulee varjostamaan avioliittoa koko loppuelämän eli haluanko mä, että mun elämää varjostaa rakkaus ja onni vai pelko ja velvollisuudentunto? Aika helppo valinta mun mielestä!

tiistai 2. joulukuuta 2014

Ystävyys koetuksella



Mä en tajua miksei ihmiset voi vaan olla onnellisia toistensa puolesta! Mitä se sellainen ystävyys on, että jatkuvasti epäillään toisen onnea ja sen aiheuttajan motiiveja? Johtuuko se siitä, että ollaan jotenkin tosi kateellisia toisen ilosta, ettei voida hyväksyä sitä ennen kuin itselläkin on jotain samaa – tai parempaa. Vai pelätäänkö, että jos annetaan toisen onnelle tuki, itse unohtuu siinä samalla jonnekin menneisyyteen?
 
Mä ainakin pyrin elämässäni siihen, että osaisin aidosti iloita toisten ihmisten onnesta. Että jos joku saa hyvän numeron kokeesta, niin osaan kehua sitä, vaikka olisin itse saanut huonomman. Tai vaikka mulla olisi just maailman suurin finni nenässä, niin yritän oikeasti kehua toisen uutta kampausta, jos se on mun mielestä hieno. Mun mielestä kaverin (tai kenen tahansa) turha lyttääminen ja kritisointi oman fiiliksen nostamiseksi on maailman tyhmintä! 


Ja silti mun oma ystävä tekee just sitä mulle…se ei voi millään olla iloinen mun ja Ismetin puolesta. Aina on jotain vialla tai Ismetin motiivit on hämäriä tai mut kaapataan kaukomaihin tai jotain muuta yhtä naurettavaa. Se ei oo kertaakaan sanonut tosissaan, että hei ihana, kun oot löytänyt rakkauden ja teillä menee hyvin. Se on siis sanonut niin, mutta mä tunnen sen ja näen sen olemuksesta ja kuulen äänestä, ettei se oikeasti tarkoita sitä. En muista onko se onnitellut mua edes kihlauksen johdosta! Asiaa tietysti mutkistaa se, että tää mun kaveri on poika. Mun mielestä siinä ei ole mitään outoa, mutta Ismetin ja yhden mun toisen kaverin mukaan tytöt ja pojat ei voi olla vaan kavereita. Miksei muuten voi? Eikö se ole luonteesta kiinni, että klikkaako vai ei? Mua harmittaa, kun tää tilanne on kireä vähän joka suunnasta…

Miksi mä sitten olen vielä tekemisissä tän tyypin kanssa? Eikö ton kuvauksen perusteella vaikuttaisi siltä, että olis vaan paras laittaa välit poikki ja etsiä uusia ystäviä. Mutta kun mä haluaisin antaa ihmisille mahdollisuuden ja mä tiedän kuinka ihana tää mun ystävä oikeasti on – sillä on vaan joku ongelma Ismetin kanssa. Miksei se voisi olla yhtä ihana kuin ennen, vaikka mä seurustelen? Kun pakkohan mun on jossain vaiheessa keksiä joku ratkaisu, jos tää jatkuu näin. En mä voi jatkuvasti olla kurjalla mielellä ja olla nauttimatta mun onnesta vaan koska toinen ei voi olla iloinen mun puolesta... Mitä te tekisitte, jos olisitte minä? Yrittäisittekö ratkaista tilanteen jotenkin vai antaisitteko vain olla? Huoh, sori avautuminen, mutta mua turhauttaa tätä koko homma niin paljon, että pakko purkaa tää johonkin!